09.11.2009

Teorioiden ristiaallokossa

Tutkija joutuu arviointeja tehdessään sitomaan havaintonsa ja johtopäätöksensä johonkin teoreettiseen viitekehykseen. Arviointiteorioiden kirjo on kuitenkin kattava, jopa valtava. On olemassa teoriasuuntauksia, joissa ulkoisen todellisuuden koetaan olevan ainoa tarkastelemisen arvoinen asia. Ihmisten mielipiteille ja ajatuksille ei juuri tulisi korvaansa kallistaa, mielipiteet kun tulevat ja menevät. Osa teorioista näkee asian täsmälleen päinvastoin, ihmisten näkemykset ovat ainoa tutkimisen väärti kohde ja kaikki muu tulisi jättää omaan arvoonsa. Teoriat ovat siis lähteneet kartoittamaan tähtitaivasta kukin omille tahoilleen. Osalla lentoradat tuskin tulevat koskaan enää kohtaamaan.

Teoria vaikuttaa siihen, mitä asioita arvioitsija tarkkailee sekä miten ja miksi hän niitä tarkkailee. Ilman teoriaa arviointi jää pelkäksi selvitykseksi. On lähes poikkeuksetta hyvä asia, että eri teorioista on valinnanvaraa. Mutta täytyisi myös ymmärtää vastuunsa, jos alkaa vannoa vain yhden teorian nimeen. Maailma kun on niin tavattoman monimutkainen, että sitä voi ja välistä täytyykin tarkastella eri suunnista. Vastaan voi tulla paljon sellaista, mitä toisella reitillä ei näe. Tympeän vertauksen antaakseni: Allekirjoittanut voi hurauttaa työmatkansa moottoritietä pitkin. Tasaista, kliinistä ja ennen kaikkea nopeaa. Tai sitten voi valita koukkaavansa Valkeakosken kautta. Hidasta ja mutkaista. Mutta, jos yhtään jaksaa päätään kääntää, saattaa nähdä entisten aikojen hiihtomestarin patsaan suuruuden loistossaan. Kulttuurisnobismiin väsynyt matkaaja voi puolestaan pienellä vaivalla vääntää niskanikamiaan toiseen suuntaan. Horisontissa kajastavat kuolleet paperitehtaat, modernin rakennemuutoksen uhrit. Tiloja, joista henki on kaikonnut, mutta ruumis jäänyt. Nämä näkymät kertokoot katselijalle tarinaa, tai sitten olkoot kertomatta. Silmät ja mielen avoimena pitäessään vastaan saattaa joka tapauksessa tulla jotain tarkastelemisen arvoista.

Teorioiden supermarketissa kulkiessa mukaan kannattaa ottaa hieman harkintaa. Teorioiden kavalkadissa kun on pakostakin niitä mätiä omenoita mukana. Miltä esimerkiksi kuulostaa vahva postmoderni arviointiteoria, jonka mukaan ihmisen ei tulisi uskoa sitten yhtään mihinkään? Väite on jo sisäisesti ristiriitainen, ja johdonmukaisesti ajateltuna suuntauksen edustajan ei tulisi uskoa edes omaan teoriaansa. Mutta eihän postmodernisti edes halua olla johdonmukainen. Lähdepä sitten tämmöisen epelin pohjalta arvioimaan. Olen suhteellisen vakuuttunut siitä, että jos teoria haiskahtaa halvalta unkarilaiselta valkoviiniltä, sitä tekee myös teoreetikko. Hapan (penseä suhtautuminen kaikkiin muihin teorioihin) ja makea (ylenpalttinen mielistely uusien kannattajien toivossa) on usein vaarallinen yhdistelmä.

Useinhan eri teoriat pyrkivät esittämään ainoan ja jakamattoman versionsa totuudesta. Siitä mitä todellisuus on, mitä siitä voi tietää ja miten sitä voi tutkia. Tuosta totuuden käsitteestä, joka on nykyään kokenut inflaation ja kuivunut tyhjiin. Emme enää elä etuoikeutettujen aikaa, jolloin ehdoton totuus tulee papin, tuomarin tai kylänvanhimman suusta. Tämän tilanteen on korvannut toisenlainen hurmos, sillä nykyisin totuus etsii itselleen vimmaisesti liittolaisia. Suurimmat totuudenkertojat ovat ryhmittyneet kirpputoreille ympärillään kannattajakunta, joka valmistautuu taisteluun muita totuuksia vastaan.

Sen ainoan ja oikean teorian etsijälle suosittelisin matkavarusteeksi muutakin kuin pelkkää karttaa teorioista. Ilman maailman kiintopisteitä ei tiedä mistä on lähtenyt ja mihin on matkalla. Eikä auta vielä hihkaista riemusta, jos tietää oikeaa suuntaa näyttävän kompassin olevan takin taskussa. Takki kun voi olla narikassa, ja narikkalappu jääkaapin takana. Ja jos lopultakin onnistuu paikantamaan itsensä kartalla, saattaa jossain vaiheessa havaita olevansa kaksiulotteinen ihminen kolmiulotteisessa maailmassa.

Ehkäpä meillä olisi tulkintoja tehdessämme hyvä olla mukana ripaus nöyryyttä, hetkittäin myös taitoa hiljentymiseen ja kuuntelemiseen. Kenties myös kykyä muuttaa tarvittaessa omia käsityksiämme. Ja pienen hetken jälkeen voimme jatkaa siitä mihin olemme jääneet. Eivät ne maailman vaateet, pyyteet ja toiveet ole sillä välin ehtineet mihinkään kadota. Mutta tätähän se kaikki muukin taitaa nykyään olla. Elämää, epävarmuuden maailmassa.

Jukka Lidman

 

28.04.2009

Post doc eli elämä väitöksen jälkeen

Vielä pari kuukautta sitten en juuri uskonut väitöksen jälkeiseen elämään. Koko tulevaisuuteen suuntautuva ajatteluni pysähtyi suureen päivään, jonka eteen olin tehnyt niin paljon työtä. Pitkään olin sitä mieltä, että oli vain puskettava eteenpäin vauhdilla, muutoin joku olisi voinut juosta perään ja peruuttaa koko jutun johonkin muotoseikkaan vedoten. Vasta nyt uskallan pysähtyä huokaisemaan ja katsoa varovasti taakseni. Tiedekuntaneuvosto on kokoontunut ja se sinetöi kaiken; uusi elämä tohtorina voi alkaa. Tunnelmat vaihtuvat helpotuksesta ja huikaisevasta ilosta lievään tyhjyyden tunteeseen. Onneksi ei sentään monien ennustama väitöksen jälkeinen masennus ole iskenyt.

Näen koko prosessin jonkinlaisena pitkänä juoksuna, jossa välillä eteneminen on tapahtunut vauhdikkaasti liitäen, välillä letkeästi hölkäten, välillä vaivalloisesti kompuroiden. Suunta on kuitenkin ollut koko ajan eteenpäin. Varsinaisia takapakkeja en kokenut, mikä tekikin koko prosessista niin mielekkään ja antoisan. Se eteni pala palalta, eikä urakka missään vaiheessa tuntunut liian suurelta, alleen musertavalta taakalta, kuten aluksi pelkäsin. Uskon, että taikasana tässä kohtaa on artikkeliväitöskirja. Siinä on mahdollista palastella suuri työ pienempiin osatavoitteisiin, eikä koko ajan tarvitse ajatella kokonaisuutta. Työ etenee ikään kuin huomaamatta askel askeleelta. Tietysti pitää tietää mitä on tekemässä, ettei mene osasten kanssa metsään. Eli selkeä visio kokonaisuudesta ja artikkelien tehtävästä tässä kokonaisuudessa on jossain vaiheessa luotava. Omalle henkiselle rakenteelleni artikkeliväitöskirja sopi erittäin hyvin ja voisin kuvitella, että monografia olisi ollut liian suuri köntti selvitettäväksi.

Koska kyse on jatko-opinnoista, on ehkä syytä tarkastella myös sitä, mitä tästä kaikesta opin. Tietenkin opin asioita, joita oli tarkoituskin oppia; tieteellistä ajattelua, kriittistä lähteiden käyttämistä, oikeanlaista viittaamista kirjallisuuteen, käytettävien metodien valintaa ja niiden perustelemista sekä käsitteiden huolellista käyttöä. Tästä kaikesta on varmasti hyötyä myös Sosiaalikehityksessä tehtävässä työssämme, joka suureksi osaksi on erilaisten selvitys- ja arviointitulosten auki kirjoittamista raporteiksi. Myös niissä on hyvä pitää mielessä tietyt tieteellisen kirjoittamisen perussäännöt sekä huolellinen esitystapa.

Opin paljon muutakin. Itselleni tärkeää oli prosessiin liittyvä pakko nöyrtyä ottamaan vastaan kritiikkiä. Artikkeliväitöskirjaa ei voi tehdä asettamatta itseään alttiiksi ohjaajien ja esitarkastajien lisäksi lukuisten referee-lukijoiden ja tieteellisten julkaisujen toimituskuntien kommenteille. Monesti kommentit vaikuttivat ensilukemalla tyrmääviltä. Toisella lukemalla jo huomasi niihin yleensä kätkeytyvän viisauden. Siinä vaiheessa ne eivät enää tuntuneetkaan niin kriittisiltä. Kolmannella kerralla ne saattoivat tuntua jo suorastaan nerokkailta ja omaa tekstiä huomattavasti parantavilta. Tietysti joitain kommentteja joutui jättämään vastaperustelujen kera huomioon ottamatta. Kaikkea ei ole syytä niellä, vaan on osattava pitää päänsä myös itseään viisaampien edessä.

Opin lisäksi, että työn suunnittelu ja rytmittäminen on ratkaisevan tärkeää. Varsinkin kun on kotona, voisi helposti antaa itselleen liiaksi vapauksia. Vuosikin suhteellisen turvattua apuraha-aikaa tuntuu etukäteen pitkältä ja vaara asioiden lykkäämisestä ja työmoraalin lipsumisesta on suuri. Itse ratkaisin asian niin, että menin alakerran työhuoneeseeni töihin joka aamu juotuani aamukahvin ja talon hiljennyttyä niin, että olimme apulaisinani toimineiden kahden maatiaiskissan kanssa kolmistaan koiran vahtiessa ulko-oven edessä työrauhaa. Työpäiväni jatkui pientä jääkaappitaukoa lukuun ottamatta noin kahteen asti tiiviinä kirjoitusrupeamana, jonka jälkeen aloin jo miettiä perheen ruokahuoltoa. Realistisesti ottaen sen pidempi päivärutistus ei olisi ollut enää tuottava. Jos on mahdollisuus tehdä tutkimusta normaalista päivätyöstä vapautettuna, on aivan turha yrittää kyyhöttää koneen ääressä illat ja yöt. Toki kaikkea mahdollista muinakin aikoina tehdessäni aivoni työskentelivät. Usein parhaat ajatukset syntyivätkin perunoita kuoriessa, imuroidessa tai maneesin laidalla palellessa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että ihminen tarvitsee kohtuullisen paljon vapaa-aikaa ja muutakin elämää, kuin työ tai opiskelu. Itse en ainakaan olisi muuten jaksanut. Voinkin sanoa, että pääosa väitöskirjastani syntyi noin yhdeksästä kahteen -menetelmällä. Tietenkin esimerkiksi esitarkastuksen lähestyessä pakersin muutamia myöhäisiä iltojakin panikoiden käsikirjoitukseni kanssa.

Opin myös itsestäni kaikenlaista. Olen aina tiennyt, että minulla on voimakas loppuun suorittamisen tarve. En kestä keskeneräisiä asioita. Aluksi tämä aiheutti melkoisesti paineita, sillä leikkiin ryhdyttyäni minun olisi leikittävä se loppuun tuli mitä tuli. Lisäksi minulla ei alun perin ollut minkäänlaista aavistusta siitä, millainen väitöskirjan pitäisi olla, mistä siihen löytyy teoria ja miten ihminen ylipäätään pystyy lukemaan niin valtavan määrän vaikeatajuisia kirjoja. Tuntui myös, että Hämeenlinnassa kirjoja oli mahdoton saada käsiinsä. Silti hämmästyin itsekin, miten pitkäjänteiseen työskentelyyn sitä pystyy, jos motivaatio on riittävän kova ja aiheeseen intohimo. Sellaiseksi kiinnostukseni tutkimuskohteeseeni nimittäin oli muodostunut. Ehkä tästä johtuukin prosessin loputtua tuntemani tyhjä olo: ihan kuin iso pala elämää olisi lohkaistu pois. Vähän niin kuin silloin, kun esikoinen lähti opiskelemaan.

Opin myös sosiaalisten suhteiden merkityksen. Olen aina pitänyt sosiaalisuutta yliarvostettuna, enkä ole hakeutunut mihinkään verkostoihin. Ajatukseni ja tutkimustulokseni olen mieluummin pitänyt mustasukkaisesti itselläni. Ehkä se on ollut pohjimmiltaan ainakin osaksi kritiikin pelkoa. Astumiseni muiden alan tutkijoiden keskuuteen huumetutkijakokoontumisiin opetti paljon. Ensinnäkin oli todella mukava saada nimille kasvot. Niin monia kirjoja olin aiemmin lukenut ja siteerannut tietämättä, millainen ihminen oli ne kirjoittanut. Kun tapasin näitä tekijöitä, muuttuivat asiat paljon elävämmiksi. Esittäytyessäni ensimmäisessä huumetutkijakokoontumisessani, oli eräällä aiemmin vain nimeltä tuntemallani tutkijalla hauska kommentti: "ai sä olet se matala!". Eli tunne oli molemminpuolinen.

Näissä tapaamisissa opin, että hienot ja viisaat tutkimukset eivät synny keneltäkään suoraan paperille sellaisina, kuin ne on julkaistu. Kaikilla on ensimmäisiä kaaosversioita, jotka saattavat sisältää runsaasti kelvotonta tekstiä ja kaikki tarvitsevat muiden tukea omien ajatustensa selkiyttämiseksi. Työtä ei tee yhtään arvottomammaksi se, että sen eri vaiheissa on turvautunut kollegojen ja muiden tutkijoiden apuun. Kun katsotaan minkä tahansa erinomaiseksi arvostellun väitöskirjan kiitossanoja, sieltä löytyy pitkä lista työn lukeneita ja sen eri versioihin vaikuttaneita. Ehkä tällaista keskinäistä kommentointia voitaisiin harrastaa enemmän myös työyhteisössä, vaikka kaikilla onkin kiire omien töidensä kanssa.

Vielä opin sen, että lähipiiriltä ja muilta kanssaihmisiltä ei voi vaatia mahdottomia. Aluksi tuntui, että muiden kiinnostus oli aina joko liian vähäistä tai liian suurta, ei koskaan sopivaa. Kaikki kommentit jotenkin onnistuivat olemaan vääriä. Itse pystyin vasta esitarkastuksen jälkeen, jolloin siis varmistui, että työ todella on väitöskirjakelpoinen, lausumaan ääneen sanat "väitöstilaisuus", "tohtorintutkinto" tai "karonkka". Sitä ennen olin välttänyt visusti puhumasta niistä ja ärsyyntynyt aina, kun joku käytti näitä sanoja mielestäni liian huolettomasti. Suhtauduin niihin hyvin suurella vakavuudella - aivan liian suurella. Miten muut ihmiset olisivat voineet tietää, mistä saa missäkin vaiheessa puhua ja millä äänensävyllä?

Vaikka väitöskirjaprosessi oli monesti yhtä vuoristorataa ja koetteli itseni lisäksi lukuisa täysin viattomia ihmisiä, suosittelen sitä ehdottomasti kaikille - siitä kokemuksesta en luopuisi mistään hinnasta. Ainoa ongelma onkin nyt, mistä löytyisi uusi riittävän haastava ja raastava projekti!

Sinikka Törmä

 

13.02.2009

Kehittämistyön performanssiutopia

- vaikuttavuuden harha?

Kehittäminen nähdään toimintana, joka avaa tien entistä toimivimpiin rakenteisiin, yhteistoiminnallisuutta hyödyntäviin toimintatapoihin ja menestyksekkääseen tulevaisuuteen. Kehittämisen nimeen on helppo vannoa vahvassa uskossa, että siihen osoitetut investoinnit tuotavat todellista tulosta. Kuitenkin mitattaessa tuloksellisuutta kehittämiseen käytettyjen investointien määrällä kausaalisuhdetta ei varmuudella ole Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen mukaan osoitettavissa.

Kehittämistyötä rahoittamalla pyritään merkityksekkääseen vaikuttavuuteen. Onko kehittämistyö performanssiutopiaa vai todellista vaikuttavuutta aikaansaavaa pitkäjänteistä konsensukseen perustuvaa yhteistyötä? Vai pyritäänkö kehittämistyössä näyttävään suorituskykyyn ja näennäiseen vaikuttavuuteen?

Utopia edustaa saavuttamatonta olotilaa, jossa kaikki järjestyy mitä täydellisimmällä tavalla. Kehittämistyön utopiassa minimaaliset investoinnit vaikuttavat maksimaalisesti tuloksellisuuteen ja pitkän aikavälin vaikuttavuuteen. Tämän mahdollistavat ylitehokkaat suorittajat, jotka tuovat itseään esiin parhaimmassa valossa riippumatta ajasta, paikasta tai yleisöstä. Tämä toiminta vaatii uskomattomia kykyjä ja valmiuksia - parrasvalotaitoja.

Kuitenkin korkean suorituskyvyn jatkuva ylläpitäminen on mahdollista vain, jos toimija pystyy hallitusti ohjaamaan ja valvomaan omaa suoritustaan. Näin ollen suoritukset ovat täysin itse tuotettuja, kokonaisuudesta irrallisia ja muusta toiminnasta riippumattomia. Joko ei ole mitattavissa olevia seurauksia tai seurauksien suhdetta ei voida osoittaa suoritukseen. Suorituskyvyn arvio määrittyy tällöin subjektiivisuudesta käsin, ei todellisista tuloksista. Samoin todellista vaikuttavuutta ei voida mitenkään osoittaa. Esimerkiksi organisaatioissa tehtävän uudistustyön tulokset näyttäytyvät uudistajien raporteissa täysin toisenlaisena todellisuutena kuin organisaatioiden arjessa, jossa uudistukset realisoituvat lähinnä uutena asioiden esittämis- ja puhetapana. Tuloksien mittaus on helppoa, koska eri toimijat voivat itse määritellä onnistumisensa.

Jos toiminta perustuu subjektiiviseen tulosmittaukseen, niin mitä merkitystä organisaatioissa on suorituskyvyn aikaansaamisella ja ylläpitämisellä ellei vaikuttamista seurauksiin, tuloksiin, johtopäätöksiin tai niiden sisältöihin? Olemmeko antaneet myöten performanssiutopialle, joka hyväksyy utooppisen suorituskyvyn osoittamisen perusolotilana? Onko näennäisiä tuloksia tuottavasta suorituskyvystä tulossa kehittämistyön tärkein moraalinen arvo?

Kehittämistyön performanssiutopiaa on myytti suorituskyvystä, jolla ei ole vaikuttavuutta eikä todellisuuden pohjaa. Mahdolliset negatiiviset signaalit kielletään ja selitetään parhain päin. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole osoitus kehittämistyön lyhytnäköisyydestä, vaan siitä, että organisaatioissa on viimeiseen asti pitäydytty performanssiutopiassa. Tässä valheellisessa suorituskykyidentiteetissä organisaatioissa tuhlataan valtavasti energiaa ja resursseja epäonnistumisien ollessa jo analysoitavissa.

Määrittelemällä suorituskyky lähes taiteen lajiksi parrasvaloissa pidämme yllä performanssiutopiaa, jolla ei ole yhteyttä todelliseen vaikuttavuutta ja organisaatiokestävyyttä luovaan suorituskykyyn. Enneminkin varmistamme vain sen, että suorituskykyilluusion seuraukset tulevat julki eriasteisina ongelmina jollain aikavälillä. Onko todellisten tulosten mittaaminen liian vaikeaa kompleksisessa maailmassa? Vai eikö tahtotila tai pitkäjänteisyys riitä todellisten tulosten arviointiin? Organisaatioissa performanssiutopian murentaminen edellyttää rohkeutta ja vastuunottoa. Todellinen kehittämistyö edellyttää näkemyksellisyyttä, joka ei ohita jaettua johtajuutta ja toiminnallisen tason kokemusosaamisen hyödyntämistä. Kehittämistyöhön on pakko voida uskoa rakennettaessa menestyksekästä tulevaisuutta - muidenkin kuin kehittäjien.

Katariina Välikangas

28.11.2008

Laidalta toiselle

Vuoden kierrossa on tultu pisteeseen, jossa kysytään malttia rauhoittua ja taitoa tasata pulssi. Joulun lähestyessä kannattaa hetkeksi höllentää ja päästää irti. Järkiperusteiksi riittänevät yhteisön etu ja itsesuojelulliset syyt.

Kun kiivasrytmiseen vuoteen tulee kovassa vauhdissa vastaan sellainen levon ja hiljentymisen paikka kuin joulu, voi törmäys olla kova. Kahtasataa täysjarrutukseen ja sitä rataa. Olisiko meillä mahdollisuuksia ennakoida ja hiljentää hieman etäämmältä? Vai ovatko kiireet todellisia? Ovatko kaikki kiireet todellisia?

Kuluneen vuoden aikana Suomessa on vallinnut merkillinen ilmapiiri. Toisaalta tuntuu, että asiat ovat hyvin. Toisaalta monella suunnalla hälytyskellot soivat. Merkilliseksi ilmapiirin tekee se, että monet viestit Suomessa ja suomalaisista ovat keskenään ristiriitaisia. Uutisissa asiat ja ilmiöt löytävät herkästi ääripäänsä. Suomi on hyvinvoiva ja turvallinen maa mutta Jokelan ja Kauhajoen tragediat ovat tositarinoita haavoittuvuudesta ja turvattomuudesta. Työtä tarjoavat yritykset ovat kuulemma kilpailukykyisiä ja niiden taseet vahvat, mutta perheiden ja kokonaisten kaupunkien hyvinvointia ravistava irtisanomisten aalto tuntuu jatkuvan. Ympäristöasioissa on uskominen pieniin askeliin ja meistä jokainen osaa ottaa niitä hyvässä ja pahassa. Marraskuun viimeinen A-studio, loistavasti uudistettu ohjelma muuten, kertasi Lokapojat -yhtiöön kohdistuvaa kohua. Kyseistä yhtiötä epäillään ongelmajätteen laskemisesta mm. sadevesiviemäreihin. Pienistä puroista syntyy iso joki vai miten se meni.

Tässä menossa rupeaa kohta tuntumaan siltä, että tasaisuus, ihan okei -meininki ja ei kummempia -tunnelmat nousevat uudeksi luksuksen muodoksi. Kaikessa tylsyydessään ja toistuvuudessaan elämän tasainen vire kantaisi mukanaan perusvarmuutta ja ennustettavuutta. Elämän perusvarmuuteen, joka tuo mukanaan tulevaisuuden uskoa, voi lähes jokainen halutessaan itse vaikuttaa. Tätä uutta luksusta voi toivoa myös vaikka itseltään Joulupukilta. Laita kirje tunturiin ja käy odottamaan.

Tom Tarvainen

***

Seuraava blogi ilmestyy vuoden 2009 puolella.

 

04.09.2008

Vailla vakinaista arvostusta

Kun vuonna 1990 jätin taakseni pääkaupunkiseudun, muutin Hämeenlinnan seudulle ja aloitin työn Sosiaalikehityksessä, ajattelin, että on ainakin yksi teema, joka ei seuraa mukana: asunnottomuus. Enempää en olisi voinut olla väärässä. Vuosien varrella asunnottomuus on toistuvasti putkahtanut esiin erilaisten arviointien ja selvitysten muodossa. Viimeksi sain tilaisuuden olla mukana sekä nk. Viisaiden ryhmän että pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman ohjelmatyöryhmän sihteerinä.

Ja työ jatkuu. Ympäristöministeriön, Helsingin kaupungin ja Sosiaalikehityksen tekemän konsulttisopimuksen perusteella 60 % työajastani on vuoden 2009 loppuun saakka varattu pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman ohjelmajohtajan tehtäviin. Työ käsittää sekä ohjelman koordinointiin liittyviä asioita että ennen kaikkea kaupunkikohtaisten toimeenpanosuunnitelmien ja hankkeiden edistämistä. Ympäristöministeriössä vähentämisohjelman vastuuhenkilönä on Peter Fredriksson, jonka kanssa teemme työtä tiiviinä työparina.

Olen aika innoissani tästä pestistä, sillä se antaa tässä työssä ainutlaatuisen mahdollisuuden keskittyä yhteen tehtävään pitkäjänteisesti. Innostusta lisää se, että pidän asiaa henkilökohtaisesti tärkeänä ja vähentämisohjelman takana on myös vahva poliittinen tuki. Joku asiaa tunteva kommentoikin, ehkä vähän monimielisesti, että nyt on ainutlaatuinen "sininen hetki" asunnottomuuden vähentämiseksi.

Tätä kirjoittaessani työtä ohjelmajohtajana on takana pari viikkoa ja vastaan on tullut jo monta entistä työtuttua 80-luvulta, jolloin olin töissä Helsingin sosiaalivirastossa ensin 6. huoltotoimistossa, josta sittemmin tuli erityissosiaalitoimisto eli ESTO, joka nykyiseltä nimeltään on asunnottomien sosiaalipalvelutoimisto ASSO. Niin, ja on vastaan tullut jo vanhoja tuttuja asunnottomiakin.

Asunnottomien ja muiden haavoittavissa oloissa elävien ihmisten asiat ovat aina olleet vahvana juonteena mukana Sosiaalikehityksen työssä joko tutkimusten, selvitysten tai kehittämishankkeiden muodossa. Omalla panoksellamme haluamme olla mukana kehittämässä tätä suomalaista yhteiskuntaa inhimillisempään suuntaan. Haluamme että tekemällämme työllä on merkitys, mieli ja että siitä jää jälki.

Työtä varmasti riittää. Siitä kertoo osaltaan tämän kirjoituksen otsikko, joka on asunnottomien oman yhdistyksen Vailla vakinaista asuntoa ry:n asennekampanjan osuva nimi.

Ohjelmajohtajan tehtävään sitoutumista helpotti aivan ratkaisevasti se, että Tarvaisen Tom siirtyi projektipäällikön tehtävistä Sosiaalikehityksen kehitysjohtajaksi. Keskinäisen työnjakomme mukaisesti Tomilla on nyt päävastuu päivittäisestä operatiivisesta toiminnasta ja uusista asiakassuhteista. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta, kun puikoissa on mies, joka panee itsensä likoon 200-prosenttisesti. Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut tuntemaan Tomin miehenä, joka saa innostuksensa tarttumaan muihinkin.

Kun firmassa muutenkin on hyvin innostuneita ja idearikkaita tekijöitä, uskon, että se näkyy myös talon ulkopuolelle uudistuneena, raikkaana ilmeenä. Juuri avatut, uudistetut kotisivut ovat siitä yksi konkreettinen esimerkki.

Juha Kaakinen