Lukemisia aikuisille

Sosiaalikehitys Oy:n 15 -vuotisjuhlajulkaisu

Esipuheen sijaan: Pieni ja vaikea sana

Suomen kieli on rikas, täynnä ilmeikkäitä ja varsinkin ulkomaan eläjän korviin eksoottisilta kuulostavia sanoja. Suuri osa sanoista on myös suhteellisen vähällä käytöllä: osa siksi että niiden merkitys on outo tai tuntematon, osa siksi että sanoja pidetään niin arvokkaina, että niiden käyttöä säästellään kulumisen pelossa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluu esim. verkilö. Että mikäkö on verkilö? No, se on se tamppi tai lenksu, joka on takin niskassa ja joka on aina poikki, kun joutuu yleisissä tiloissa tarjoamaan takkiaan vahtimestarille naulakkoon ripustettavaksi.

Murresanat ovat tietenkin oma lukunsa. Lakeuksilta lähteneenä on joutunut lukuisiin traumaattisiin tilanteisiin kun keskustelukumppani ei ole ymmärtänyt esimerkiksi, että pulttu on yhtä kuin housun lahje tai että saunassa käytetään nappoa eikä mitään kuuppaa.

Mutta se varsinainen sana, jota varovasti olen lähestynyt on tietenkin kiitos, arkikielessä usein myös lyhentyneenä muotoon tos. Mikä ihme siitä tekee niin vaikean ja hankalasti käytettävän? Onhan meitä toki opetettu, että on kohteliasta sanoa kiitos, kun vastaanottaa jotakin tai että pitää kiittää ruoasta. Kuuliaisina kuluttajina usein myös lausumme ilomme ja kiitollisuutemme, kun saamme maksaa ostoksemme. Mutta silti usein tuntuu, että juuri niissä tilanteissa, joissa kiitos olisi paikallaan äkillinen afasia yllättää eikä sitä sanaa tahdo millään löytyä.

Etymologia ei tarjoa mitään selitystä kiitoksen vaikeudelle. Kirjakielessä kiittää on esiintynyt Agricolan ajoista saakka ja samalta ajalta tunnetaan myös kiitos, jolla on vastineita lähisukukielissä kuten karjalan kiitos ja viron kiitus.

Jos asiasta haluaa tehdä vaikean niin onnistuuhan se. Kiitos on siksi vaativa sana, että kaiken pitäisi olla täydellistä: tilanne ja asiayhteys pitää olla oikea, äänenpaino uskottava ja kiitoksen määrä sopivassa suhteessa kiitoksen aiheeseen. Ainahan on olemassa se riski, että nolaa itsensä kiittelemällä turhista tai tekee imelän vaikutelman kiittelemällä liikaa. Vähemmästäkin menee kipsiin.

Mutta totta puhuen: Eiköhän kyse ole lähinnä harjoituksen puutteesta. Sanotaan, että harjoitus tekee mestarin, niin myös tässä asiassa. Siispä, tästä lähtien aion käyttää jokaisen eteen tulevan tilaisuuden kiitoksen harjoittamiseen sen sijaan, että harrastaisin jälkiarviointia ja itsekritiikkiä pohtien, että olisiko sittenkin pitänyt muistaa kiittää jollakin tavalla.

15 vuoden aikana mukanamme on ollut iso joukko ystäviä ja kumppaneita. Kiitämme kumartaen ja uskomme, että tilaisuuksia kiittämiseen puolin ja toisin riittää tulevinakin vuosina. Niin, piti vielä sanomani ISO KIITOS kaikille, jotka panivat itsensä likoon kirjoittamalla nämä jutut ja Anna-Marille, joka antoi Lukemisia Aikuisille-vihkolle Sosiaalikehityksen näköisen ilmeen.

Tekstit:
Pekka Arvio
Päivi Heinonen
Juha Kaakinen
Anu Kallio
Tarja Mikkola
Jarmo Nieminen
Liisa Nupponen
Maija Säkäjärvi
Sinikka Törmä