Aivan toinen maa

Olen neljänkymmenen, siis puhtaaksi viljelty yksilöllisyyden ajan tuotos. Nuoruudesta muistan tarinoita vanhoista hyvistä ajoista, jolloin oli "joukkuevoimaa ja debattia, perkele". Mutta kun astuin aikuisuuteen, ne ajat olivat auttamattomasti ohi. Poliittinen aktiivisuus oli out, ympäristöliikkeessä pyöri vain muutama villapipo. Me nuoret, tulevaisuuden toivot halusimme olla yksilöitä, individua-listeja. Muutos on pysyvä olotila! Politiikka on elämäntapavalintoja! Ihminen toteuttaa itseään kuluttamalla!

Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta. Tuona aikana Suomi on juossut ylikuumentuneesta pörssihuumasta, rajuun, karmeat jäljet jättäneeseen lamaan, ja pakolla ponnistanut uuteen nousuun. Suomesta on tullut EU:n jäsen, lähimarketissa maksamme ranskalaisilla euroilla. Kaikilla on käytössään internet, sähköposti ja kännykkä; joista emme kaksikymmentä vuotta sitten olleet edes kuulleet. Seuraamme julkkisten blogeja ja rakastamme tekstareilla. Olemme suruliputtaneet Estonian, World Trade Centerin ja Tsunamin, ja haudanneet maastohiihdon. Formulan musta kumi kiljuu kaarteessa, Kimi ja Jenni - Suomen kuninkaalliset, nyt huudetaan! Päiväkotien pihalla leikitään pokemonia, dual masteria ja tositeeveetä. Pikkutytöt lukevat Demistä miten Paris Hilton hoitaa rintojaan. Kaksikymmentä vuotta sitten ei Suomesta saanut edes kookosmaitoa.

Kaksikymmentä vuotta sitten Suomi oli vielä kansallisvaltio. Se Suomi eli puusta Neuvostoliiton varjossa. Tietoyhteiskunta ja kansainvälistyminen tekivät tuloaan. Individualismin asein raivattiin tietä uuteen.

Kaksituhatta luvun Suomi on kuitenkin aivan toinen maa. Viimeisimmän arvotutkimuksen mukaan suomalaisten tärkein arvo on turvallisuus, voimakkaassa nousussa on yhdenmukaisuus. Yksilöllisyys ei ole enää arvo, vaan lähtökohta. Haluamme säilyttää individualistisen maailmankuvan, mutta kiinnittyä yhdenmukaiseen, turvallisuutta lisäävään ryhmään. Globaalissa, sirpaleisessa maailmassa, täynnä median ja markkinoiden tuottamia ärsykkeitä, ei ole ihmisen hyvä olla yksin.

Miehelläni on lahjaksi saatu urheilupaita. Sen rinnassa lukee - Hyvä oma kunto, puhdas omatunto. Kylmät väreet kiirivät selkäpiissäni aina kun näen sen. Intuitio sanoo, että siinä on eräs tulevaisuuden yhdenmukainen ryhmä, terveyden ja moraalin vartijat. Kun kannan vastuuta itsestäni, voin paremmin, en ole rasite julkiselle palvelujärjestelmälle, hyvä niin. Vain kivenheiton päässä odottaa kuitenkin individualistin seuraava ajatus. Jos minä hoidan asiani, miksi minun pitäisi maksaa tuon laiskan ja lihavan lääkärikulut? Minkä palkkion saan siitä että kannan vastuun?

Suomessa on jo vuosi apuhuttu uudesta yhteisöllisyydestä, joka tulee ja tuo syvyyttä ja lämpöä yksilökeskeisyyden kylmälle ja yksinäiselle reunalle. Nyt näyttäisi siltä, että hyväksyvän sosiaalisen yhteisöllisyyden sijaan nousussa onkin etujaan valvova yhdenmukaisuus. Tällainen yhteisöllisyys on ennen kaikkea vaatimusta samankaltaisuudesta, ja siitä on pelottavan lyhyt matka eriarvoisuuteen.