Ihmettelen vain

Kun Sosiaalikehitystä perustettiin vuonna 1990 oltiin suomalaisessa sosiaalipolitiikassa lähestymässä vedenjakajaa. 80-luku oli ollut voimakkaan kasvun ja kehityksen aikaa, mikä näkyi sekä uudessa lainsäädännössä että palvelujen kehityksessä. 90-luvun alun laman myötä siirryttiin täysin uuteen aikakauteen. Muutosta kuvaa hyvin sosiaali- ja terveysministeriön suunnitelma-asiakirjojen paino-tusten muutokset. Vuonna 1987 uskottiin vielä, että palvelujärjestelmän kasvu loppuu vuonna 2000 eli silloin palvelujärjestelmä on rakennettu valmiiksi. Keskeisenä ongelmana 80-luvun lopulla nähtiin odotettavissa oleva työvoimapula, jonka pelättiin jarruttava kehitystä. Vuonna 1991 PTS-asiakirjojen painotukset olivat huomattavasti maltillisempia eli tavoiteltiin kasvun loppumista vuonna 1995. Vuonna 1995 herättiin lopulta uuteen todellisuuteen ja todettiin, että kasvun olisi itse asiassa pitänyt loppua jo vuonna 1990.

Suomi on tällä hetkellä vauraampi kuin koskaan ja sosiaali- ja terveyspalveluihin käytetään enemmän varoja kuin koskaan. Silti vaivaa kiusallinen tunne, että asiat eivät oikein ole kunnossa. Mietin hetken, että mitkä sosiaaliset ongelmat on korjattu ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä 15 vuoden aikana. Listasta tuli aika lyhyt. Kirkkaimpana menestyksenä sosiaalipalvelujen kehittämisessä on varmasti lasten päivähoito, mutta sitä tuskin voi varsinaisesti ongelmaksi nimittää.

80-luvun lopulla puhuttiin ja kirjoitettiin paljon asunnottomuudesta, 90-luvun laman myötä alettiin uudelleen puhua myös köyhyydestä, ihan omalla nimellään. Tänä syksynä asunnottomuudesta on puhuttu paljon, samoin köyhyydestä. EU-ruokajakelusta, jolle aluksi vähän hymähdeltiin ja sitä pidettiin lähinnä EU:n maatalouspolitiikan kummajaisena, on tullut osa suomalaista arkipäivään. Nämä kesto-ongelmat näyttävät saaneen seurakseen joukon uusia. Kasvihuoneilmiöstä huolimatta henkinen ilmasto näyttää kylmenevän. Vielä muutama kuukausi sitten puhuttiin optimistiseen sävyyn sosiaalisesta Euroopasta. Nyt tämäkin retoriikka näyttää vaihtuneen puheeseen "talouskasvun sosiaalisesta ulottuvuudesta". Yhä useampi tutkija näyttää päätyvän siihen johtopäätökseen, että kilpailukyvyn kärkisijoista on maksettu kenties liian kova sosiaalinen hinta.

Viime aikoina olemme oppineet olemaan tyytyväisiä pieniinkin edistysasekeleihin, vaikkapa ikäihmisten oikeuteen saada palvelutarpeensa arvioitua. Väkisinkin tulee kuitenkin mieleen ajatus: Onko täysin mahdotonta, että suomalaisessa yhteiskunnassa joku asia laitettaisiin kerralla kuntoon, vaikkapa näkyvin asunnottomuus tai köyhyys tai mielenterveyskuntoutujien avohoito? Rahastahan ei minkään näistä asioista kohdalla viime kädessä ole kyse. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalinen turvaverkko on jo kovasti venynyt. Kenen edun mukaista on odottaa, että se repeää?