Ihmisen kokoinen

15 vuoden aikana johtamis- ja organisaatio-opit ja erilaiset maailmanselitysteoriat ovat tulleet ja menneet, nopeimmat jopa muutamaan kertaan. Verkkaan kiiruhtamalla on aina välillä ollut hyvin ajan tasalla, joskus on tuntenut olevansa melkein avantgarden edustaja. Viime aikoina organisaatiot näyttävät saaneen enemmän ja enemmän elollisen olennon piirteitä: moderniksi itseään kutsuva organisaatio ei ole pelkästään houkutteleva, oppiva ja tunteva vaan parhaimmillaan onnellinen. Pian varmaan joku konsultti alkaa mittaamaan organisaatioiden verenpainetta ja painoindeksiä. Jotain rajaa sentään.

Monimutkaistuvassa ja sirpaloituvassa maailmassa elää edelleen vahvana usko siihen, että todellisuus on haltuunotettavissa ja hallittavissa käsitteillä ja teorioilla. Äärirationalistinen maailmankuva törmää kuitenkin usein tosielämän epätäydellisyyteen ja arvaamattomuuteen: kaikki kun ei ole jäännöksettömästi selitettävissä. Usein se mikä on kiinnostavaa on itse asiassa se selittämättömäksi jäävä, ainutkertainen, ei mallinnettavissa ja siirrettävissä oleva. Se, mikä on yhteistä näille vaikeasti selittyville asioille ja ilmiöille on, että niitä ovat olleet tekemässä ainutlaatuiset, vähän arvaamattomat ja vaikeasti ennakoitavat ja siksi myös äärimmäisen kiinnostavat ihmiset.

Vuosien mittaan olemme uudelleen ja uudelleen pohtineet arvoja ja etiikkaa, asioita, jotka ovat meille tärkeitä, asioita, joita haluamme edistää, asioita, joiden takia tekemällämme työllä on mieli ja merkitys. Viimeistään savusaunan hämyssä tai tummuvan tähtikirkkaan syystaivaan alla asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, yksinkertaiset perusasiat kirkastuvat, puheisiin tulee tarvittava nöyryys, sanat vähenevät ja niistä tulee ihmisen kokoisia. Eihän tässä mitään sen ihmeellisempää tarvita: riittää että ollaan ja eletään ihmisiksi ja kohdellaan kanssaihmisiä kunnioittavasti.

Mitä muita työkaluja meillä itse asiassa on maailman muuttamiseksi kuin toisen ihmisen kunnioitus ja arvostus, ystävyys ja rakkaus? Onko meillä todella aikaa odottaa löytyykö vielä parempia metodeja suojella ja ylläpitää sitä pientä lepattavaa liekkiä, jota kutsutaan toivoksi paremmasta tulevaisuudesta?

Tänäkin syksynä palavat tulet asunnottomien yönä