Stilleben

Lapset tuo koulusta (suht) hyviä numeroita, ollaan ihan puheväleissäkin (enimmäkseen), anopin hoito järjestyy, naapurien kanssa vallitsee aselepo (vaikka ne tienoon suurimmat koivut ovatkin meidän tontilla ja tiputtelevat lehtensä siivottomasti naapurin puolelle).

Autoni remontti valmistui, digiboksi toimii, pesukone toimii (vaikka se onkin sitä mallia, joka syö sukkia, ei kokonaisia pareja, vaan aina yhden kerrallaan, joko oikean tai vasemman jalan sukan). Käydään uimahallissa porukalla polskimassa, yöpöydällä odottaa dekkari, torstai-iltana kotikatu (tulee sieltä kyllä niin paljon soopaa, että...).

Laskut saa maksettua ajallaan, työssä on haastetta, enimmäkseen voi tuntea tekevänsä asioita, jotka edistävät hyvää (vaikka joskus tuntuu, että on ainoa, joka huomaa kuinka TOSI hyvää tässä nyt tehdään).

Arjen keskellä juhlan hippuset, lapsiperheen mukavat tapahtumat, teatteri, ystävät, retki luontoon - ja leikki ja haaveet ja unelmat. (Unelmoin PALJON pienempänä, että minusta tulee suuri oopperalaulaja ja ostan isälle ja äidille kartanon. Nyt, kun olen melkein 50 v. haaveeni ovat tietysti paljon realistisempia, kuten Lottovoitto ja se kartano. Tai, että olen kuuluisa dekkarikirjailija. Tai, että pidän ulkosaaren majakassa kesäkahvilaa. Tai, että teen jotain merkittävää, joka pelastaa maailmaa edes yhdeltä osalta.)