Syvää respectiä

Heräsin rytmihäiriöön. Mieleeni jysähti ajatus: pitäisikö ruiskujen ja neulojen vaihtopiste sittenkin sijoittaa asematunneliin? Entä jos tämä puskissa kökkiminen onkin sysännyt meidät auttamattomasti urbaanin päihdepolitiikan kehitysmaaksi. Minun olisi ratkaistava, kuinka pitkälle yksityisiä intressejä pitää kuunnella yhteisön edun kustannuksella ja kenellä on oikeus julkiseen tilaan. Vessan peiliä tuijottaessani olin yhtäkkiä varma, että olin tehnyt juuri oikein ryhdyttyäni taistelemaan tuulimyllyjä vastaan läheisten vanhusteni oikeuksien puolesta ja vanhustenhuollon yksioikoista toimintaa vastaan. Sydäntäni särki ajatellessani, että elämän arvokkaita loppuvuosia tuhlataan säilyttämällä vanhuksia tylyissä sairaalahuoneissa. Huoli vanhustenhuollon tilasta oli musertaa minut ja olin valmis ottamaan kaikki terveyskeskuksessa asuvat mummut kotiini. Kahvia keittäessäni hieman peräydyin ajatuksesta ja muistin, että viimeistään tänään minun olisi ratkaistava, olisinko valmis palvelemaan pimeinä iltoina hevosenlannan keskellä, homeisia loimia ripustellen ja yskivää hevosta lääkiten. Pitäisikö hoitosopimus sittenkin irtisanoa ja satsata viimeisetkin eurot lämmitettyyn tallipaikkaan. Kalkulaattori surisi päässäni ja pahaenteisestä äänestä piittaamatta päätin pelastaa kaviojalkaisen ystävän lämpimiin sisätiloihin. En kerta kaikkiaan kestä itsekään jatkuvaa flunssaa ja särkeviä niveliä. Olin tyytyväinen itseeni: olin pystynyt ratkaisemaan edes yhden asian. Takaraivossani kuitenkin jyskytti piinaava ajatus. Olinko unohtanut jotakin olennaista, liittyikö se huumehörhöihin, mummuihin vai hevosiin? Ei, olin unohtanut herättää kaksi murkkua, heidän isänsä ja koiran, jotka vetivät sikeitä ja kello lähestyi kahdeksaa. On se kumma, kun kenelläkään muulla tässä perheessä ei ole toimivaa herätyskelloa. Miksi juuri sen ihmisen, jonka vastuulla on matalan kynnyksen huumehoito, vanhustenhuolto, hevostalous ja yleiset epäkohdat, on herättävä ensimmäisenä? Tähän epäkohtaan pitää vielä muistaa puuttua. Vaatteita pukiessani ja karjuessani lähtölaskentaa ympäri taloa tajusin sentään delegoida koiranpissityksen ja kalojen ruokinnan ja ehdin päästää päähäni ajatuksen pienestä koiranpennusta, joka on vailla kotia. Menisihän se tässä. Sekaisia papereitani keräillessäni sanomalehtipinon keskeltä tajusin, että en ollut koskenut niihin tuotuani ne kotiin. Jotenkin vain tuntui ja näytti hyvältä lähteä töistä paperi- ja raporttinippu kainalossa. Työkaveritkin osoittavat varmasti syvää respectiä näin omistautuneelle ja tieteelliselle henkilölle, vaikka eivät sanokaan mitään. Tätä ajatusta en olisi saanut päästää tajuntaani. Se avasi koko ahdistuksen täytteisen alitajuntani. Missä hemmetin välissä väännän sen väitöskirjan, josta olen suurieleisesti puhunut jo vuosia? Entä, jos en olekaan yhtään tieteellinen henkilö? Jos olen vain loputonta raporttitekstiä suoltava keskinkertainen arkiajattelija ja mututieteilijä? Ainakin kuristan Karin, joka on uskotellut, että minulla voisi olla tieteellinen tehtävä. Kaasupoljinta polkaistessani ja syrjäkorvalla kuunnellessani murkkujen tappelevan siitä, kumpi viedään ensin ja kumpi on enemmän laiminlyönyt koiranhoitoa, hellitin vähitellen hieman itsetutkistelustani. Niitähän herranen aika kutsutaan jatko-opinnoiksi! Miksi en voisi opiskella siteeraamaan viisaina pidettyjä henkilöitä ja kirjoittamaan lau-seita, joita kukaan ei oikeasti ymmärrä? Mikä meitä täti-ihmisiä riivaa? Eikö tässä kaaoksenhallinnan korkeakoulussa ole jo opittu, ettei mikään ole mahdotonta? Kurvatessani yksin maantielle he-vimusiikin soidessa täysillä tiesin, miten ainutlaatuinen näkökulma matalan kynnyksen haittojen ehkäisypalveluihin oli kehittymässä aivoissani. Wetterhoffin rappusia yllättävän kepeästi noustessani tajusin, että maailma ei tulisi olemaan entisellään kun tutkimukseni olisi valmis.