28.04.2009

Post doc eli elämä väitöksen jälkeen

Vielä pari kuukautta sitten en juuri uskonut väitöksen jälkeiseen elämään. Koko tulevaisuuteen suuntautuva ajatteluni pysähtyi suureen päivään, jonka eteen olin tehnyt niin paljon työtä. Pitkään olin sitä mieltä, että oli vain puskettava eteenpäin vauhdilla, muutoin joku olisi voinut juosta perään ja peruuttaa koko jutun johonkin muotoseikkaan vedoten. Vasta nyt uskallan pysähtyä huokaisemaan ja katsoa varovasti taakseni. Tiedekuntaneuvosto on kokoontunut ja se sinetöi kaiken; uusi elämä tohtorina voi alkaa. Tunnelmat vaihtuvat helpotuksesta ja huikaisevasta ilosta lievään tyhjyyden tunteeseen. Onneksi ei sentään monien ennustama väitöksen jälkeinen masennus ole iskenyt.

Näen koko prosessin jonkinlaisena pitkänä juoksuna, jossa välillä eteneminen on tapahtunut vauhdikkaasti liitäen, välillä letkeästi hölkäten, välillä vaivalloisesti kompuroiden. Suunta on kuitenkin ollut koko ajan eteenpäin. Varsinaisia takapakkeja en kokenut, mikä tekikin koko prosessista niin mielekkään ja antoisan. Se eteni pala palalta, eikä urakka missään vaiheessa tuntunut liian suurelta, alleen musertavalta taakalta, kuten aluksi pelkäsin. Uskon, että taikasana tässä kohtaa on artikkeliväitöskirja. Siinä on mahdollista palastella suuri työ pienempiin osatavoitteisiin, eikä koko ajan tarvitse ajatella kokonaisuutta. Työ etenee ikään kuin huomaamatta askel askeleelta. Tietysti pitää tietää mitä on tekemässä, ettei mene osasten kanssa metsään. Eli selkeä visio kokonaisuudesta ja artikkelien tehtävästä tässä kokonaisuudessa on jossain vaiheessa luotava. Omalle henkiselle rakenteelleni artikkeliväitöskirja sopi erittäin hyvin ja voisin kuvitella, että monografia olisi ollut liian suuri köntti selvitettäväksi.

Koska kyse on jatko-opinnoista, on ehkä syytä tarkastella myös sitä, mitä tästä kaikesta opin. Tietenkin opin asioita, joita oli tarkoituskin oppia; tieteellistä ajattelua, kriittistä lähteiden käyttämistä, oikeanlaista viittaamista kirjallisuuteen, käytettävien metodien valintaa ja niiden perustelemista sekä käsitteiden huolellista käyttöä. Tästä kaikesta on varmasti hyötyä myös Sosiaalikehityksessä tehtävässä työssämme, joka suureksi osaksi on erilaisten selvitys- ja arviointitulosten auki kirjoittamista raporteiksi. Myös niissä on hyvä pitää mielessä tietyt tieteellisen kirjoittamisen perussäännöt sekä huolellinen esitystapa.

Opin paljon muutakin. Itselleni tärkeää oli prosessiin liittyvä pakko nöyrtyä ottamaan vastaan kritiikkiä. Artikkeliväitöskirjaa ei voi tehdä asettamatta itseään alttiiksi ohjaajien ja esitarkastajien lisäksi lukuisten referee-lukijoiden ja tieteellisten julkaisujen toimituskuntien kommenteille. Monesti kommentit vaikuttivat ensilukemalla tyrmääviltä. Toisella lukemalla jo huomasi niihin yleensä kätkeytyvän viisauden. Siinä vaiheessa ne eivät enää tuntuneetkaan niin kriittisiltä. Kolmannella kerralla ne saattoivat tuntua jo suorastaan nerokkailta ja omaa tekstiä huomattavasti parantavilta. Tietysti joitain kommentteja joutui jättämään vastaperustelujen kera huomioon ottamatta. Kaikkea ei ole syytä niellä, vaan on osattava pitää päänsä myös itseään viisaampien edessä.

Opin lisäksi, että työn suunnittelu ja rytmittäminen on ratkaisevan tärkeää. Varsinkin kun on kotona, voisi helposti antaa itselleen liiaksi vapauksia. Vuosikin suhteellisen turvattua apuraha-aikaa tuntuu etukäteen pitkältä ja vaara asioiden lykkäämisestä ja työmoraalin lipsumisesta on suuri. Itse ratkaisin asian niin, että menin alakerran työhuoneeseeni töihin joka aamu juotuani aamukahvin ja talon hiljennyttyä niin, että olimme apulaisinani toimineiden kahden maatiaiskissan kanssa kolmistaan koiran vahtiessa ulko-oven edessä työrauhaa. Työpäiväni jatkui pientä jääkaappitaukoa lukuun ottamatta noin kahteen asti tiiviinä kirjoitusrupeamana, jonka jälkeen aloin jo miettiä perheen ruokahuoltoa. Realistisesti ottaen sen pidempi päivärutistus ei olisi ollut enää tuottava. Jos on mahdollisuus tehdä tutkimusta normaalista päivätyöstä vapautettuna, on aivan turha yrittää kyyhöttää koneen ääressä illat ja yöt. Toki kaikkea mahdollista muinakin aikoina tehdessäni aivoni työskentelivät. Usein parhaat ajatukset syntyivätkin perunoita kuoriessa, imuroidessa tai maneesin laidalla palellessa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että ihminen tarvitsee kohtuullisen paljon vapaa-aikaa ja muutakin elämää, kuin työ tai opiskelu. Itse en ainakaan olisi muuten jaksanut. Voinkin sanoa, että pääosa väitöskirjastani syntyi noin yhdeksästä kahteen -menetelmällä. Tietenkin esimerkiksi esitarkastuksen lähestyessä pakersin muutamia myöhäisiä iltojakin panikoiden käsikirjoitukseni kanssa.

Opin myös itsestäni kaikenlaista. Olen aina tiennyt, että minulla on voimakas loppuun suorittamisen tarve. En kestä keskeneräisiä asioita. Aluksi tämä aiheutti melkoisesti paineita, sillä leikkiin ryhdyttyäni minun olisi leikittävä se loppuun tuli mitä tuli. Lisäksi minulla ei alun perin ollut minkäänlaista aavistusta siitä, millainen väitöskirjan pitäisi olla, mistä siihen löytyy teoria ja miten ihminen ylipäätään pystyy lukemaan niin valtavan määrän vaikeatajuisia kirjoja. Tuntui myös, että Hämeenlinnassa kirjoja oli mahdoton saada käsiinsä. Silti hämmästyin itsekin, miten pitkäjänteiseen työskentelyyn sitä pystyy, jos motivaatio on riittävän kova ja aiheeseen intohimo. Sellaiseksi kiinnostukseni tutkimuskohteeseeni nimittäin oli muodostunut. Ehkä tästä johtuukin prosessin loputtua tuntemani tyhjä olo: ihan kuin iso pala elämää olisi lohkaistu pois. Vähän niin kuin silloin, kun esikoinen lähti opiskelemaan.

Opin myös sosiaalisten suhteiden merkityksen. Olen aina pitänyt sosiaalisuutta yliarvostettuna, enkä ole hakeutunut mihinkään verkostoihin. Ajatukseni ja tutkimustulokseni olen mieluummin pitänyt mustasukkaisesti itselläni. Ehkä se on ollut pohjimmiltaan ainakin osaksi kritiikin pelkoa. Astumiseni muiden alan tutkijoiden keskuuteen huumetutkijakokoontumisiin opetti paljon. Ensinnäkin oli todella mukava saada nimille kasvot. Niin monia kirjoja olin aiemmin lukenut ja siteerannut tietämättä, millainen ihminen oli ne kirjoittanut. Kun tapasin näitä tekijöitä, muuttuivat asiat paljon elävämmiksi. Esittäytyessäni ensimmäisessä huumetutkijakokoontumisessani, oli eräällä aiemmin vain nimeltä tuntemallani tutkijalla hauska kommentti: "ai sä olet se matala!". Eli tunne oli molemminpuolinen.

Näissä tapaamisissa opin, että hienot ja viisaat tutkimukset eivät synny keneltäkään suoraan paperille sellaisina, kuin ne on julkaistu. Kaikilla on ensimmäisiä kaaosversioita, jotka saattavat sisältää runsaasti kelvotonta tekstiä ja kaikki tarvitsevat muiden tukea omien ajatustensa selkiyttämiseksi. Työtä ei tee yhtään arvottomammaksi se, että sen eri vaiheissa on turvautunut kollegojen ja muiden tutkijoiden apuun. Kun katsotaan minkä tahansa erinomaiseksi arvostellun väitöskirjan kiitossanoja, sieltä löytyy pitkä lista työn lukeneita ja sen eri versioihin vaikuttaneita. Ehkä tällaista keskinäistä kommentointia voitaisiin harrastaa enemmän myös työyhteisössä, vaikka kaikilla onkin kiire omien töidensä kanssa.

Vielä opin sen, että lähipiiriltä ja muilta kanssaihmisiltä ei voi vaatia mahdottomia. Aluksi tuntui, että muiden kiinnostus oli aina joko liian vähäistä tai liian suurta, ei koskaan sopivaa. Kaikki kommentit jotenkin onnistuivat olemaan vääriä. Itse pystyin vasta esitarkastuksen jälkeen, jolloin siis varmistui, että työ todella on väitöskirjakelpoinen, lausumaan ääneen sanat "väitöstilaisuus", "tohtorintutkinto" tai "karonkka". Sitä ennen olin välttänyt visusti puhumasta niistä ja ärsyyntynyt aina, kun joku käytti näitä sanoja mielestäni liian huolettomasti. Suhtauduin niihin hyvin suurella vakavuudella - aivan liian suurella. Miten muut ihmiset olisivat voineet tietää, mistä saa missäkin vaiheessa puhua ja millä äänensävyllä?

Vaikka väitöskirjaprosessi oli monesti yhtä vuoristorataa ja koetteli itseni lisäksi lukuisa täysin viattomia ihmisiä, suosittelen sitä ehdottomasti kaikille - siitä kokemuksesta en luopuisi mistään hinnasta. Ainoa ongelma onkin nyt, mistä löytyisi uusi riittävän haastava ja raastava projekti!

Sinikka Törmä

 

› Arviointipalvelut

Kehittämistoiminta tukee hyvinvointi-
palveluiden rakenteiden vahvista-
mista ja edistää asiakkaiden toimin-
takykyä yhteiskunnan ja kuntien haastavissa muutosprosesseissa.

› Kehittämispalvelut

Tutkimukset ja selvitykset tuottavat toiminnan ennakointiin, suunnitteluun, toimeenpanoon ja siten laadun parantamiseen tarvittavaa tietoa.

› Tutkimus- ja selvityspalvelut